Vita

Helena Sinervo

Katseesi kiraalitimantit, katseesi avatut surukirjat.
Ne vaeltavat talon ympäri niin kuin unessa vaelletaan
kun se tahtoo paljastaa pelon raateluhampaat
ja kehottaa katsomaan lähelta, sydämen kammioon
jota anatomia ei tunne. Niin kuin tytön perään on juostava
kun pinkki huppari häviää metsään ja tyttö
on leväyttänyt auki uhmansa komean viuhkan.
Katseesi syyslaiturit, katseesi miilunkimaltavat himpunviirit,
miten ne lepattavat jo, kuin ennen jäähyväisten hetkeä. 
Olen matkalla syventymistä kohti, olen matkalla
x-, y- ja z-akselien välissä, avaruudessa,
ennen pitkää kohtaamme elektronipilven.
On edettävä kieli keskellä suuta, sillä valtavat voimat
                          kokoontuvat täällä.

 

Die Chiraldiamanten deines Blicks, die offenen Trauerbücher deines Blicks,
Sie wandern rund ums Haus, wie man im Traum wandert,
wenn er gewillt ist, die Reißzähne der Angst zu zeigen,
und fordert, aus der Nähe zu schauen, in jene Herzenskammer,
welche die Anatomie nicht kennt. Wie dem Mädchen nachzurennen
ist, wenn das rosa Kapuzenshirt im Wald verschwindet und
das Mädchen den Fächer aufgeschlagen hat, Prächtfächer seines Trotzes.
Die Herbststege deines Blicks, die schwarzschimmernden Wimpelpimpfchen,
wie sie schon flattern , als sei’s der Augenblick des Abschiednehmens.
Ich bin unterwegs Richtung Versenkung, bin unterwegs 
zwischen den x-, y- und z- Achsen, im Weltraum,              
wir werden bald die Elektronenwolke treffen. 
Aufgepasst, jetzt bloß nichts falsch machen, denn ungeheure Kräfte
                                       sind hier geballt.

Hän masentuu mitättömistä vastoinkäymisistä.                
Hänen hermostonsa on perinnöllisesti sekundaa,
mutta hän on keksinyt tavan hoitaa vaivaansa:
Kun lentokoneen luukku aukeaa
ja hän astuu laskuvarjo selässä tyhjyyteen,
hän kokee elävänsä, hän todellakin on
elossa, elonhenget riekkuvat ja kirmailevat
jokaisen onnistuneen hypyn jälkeen,
endorfiinien aiheuttamassa mielihyvässä
hän ikään kuin jatkaa leijumista

 

Harmlose Missgeschicke deprimieren sie.
Ihr Nervenkostüm ist minderwertig, erblich bedingt,
doch fand sie einen Weg, mit dieser Malaise umzugehen:
Wenn die Klappe des Flugzeugs sich öffnet und sie           
 ins Leere tritt mit dem Fallschirm auf dem Rücken,
spürt sie, dass sie lebt, ja sie ist wirklich
lebendig, die Lebensgeister tollen und toben
nach jedem geglückten Sprung,
in einem Glücksgefühl, gewährt durch Endorfine, 
ist’s ihr zumute, als würde sie weiterschweben.